|
Päivämäärä: 30. huhtikuuta 2004
Toivoisin M.U.:n pitäytyvän tosiasioissa arvostellessaan Israelia. Hän
väittää Israelin miehittävän Palestiinaa laittomasti muttei täsmennä,
tarkoittaako hän vuonna 1948 vai 1967 alkanutta miehitystä.
Palestiinalaiset pitävät koko maata miehitettynä, niinpä Palestiinan
vapautusjärjestö (PLO) perustettiin jo ennen kuuden päivän sotaa. Niin
PLO:n, palestiinalaishallinnon kuin eri ministeriöidenkin logoissa on
edelleen koko maan kartta, ei vain Länsirannan ja Gazan.
PLO:n ulkoministeri Farouk Kaddoumi myönsi 22.4. 2004 jordanialaisen
Al-Arab -lehden haastattelussa, ettei PLO:n peruskirjaa ole muutettu niin,
että se tunnustaisi Israelin valtion, toisin kuin yleisesti luullaan.
Juutalaiset maahanmuuttajat eivät tulleet ryöstämään maata asevoimin vaan
ostivat sitä kiskurihintaan. Kun YK teki päätöksen Palestiinan jakamisesta
1947 (kyseessä oli jo toinen jakaminen: Jordan-joen itäpuoli oli annettu
emiiri Abdullahille 1922), palestiinalaiset olisivat saaneet oman valtion
niin kuin juutalaisetkin. Sen sijaan he hylkäsivät suunnitelman ja
ympäröivät maat, Egypti, Syyria, Jordania, Libanon ja Irak, hyökkäsivät
vastaperustettuun juutalaisvaltioon. Tuon sodan seurauksena Israel sai
haltuunsa sellaisiakin alueita, jotka YK olisi antanut arabeille.
Mikäli U. kuitenkin käyttää miehitys-sanaa länsimaisessa merkityksessä eli
viittaa Länsirantaan ja Gazaan, haluaisin huomauttaa, että näiden alueiden
viimeisin laillinen hallitsija oli Iso-Britannia. Jordanian oikeutta
Länsirantaan ja Egyptin oikeutta Gazaan ei koskaan tunnustettu
kansainvälisesti. Kyseessä ovat siis "kiistanalaiset alueet", sillä vain
itsenäisen maan voi miehittää.
Miten nämä alueet sitten joutuivat Israelille? Vuoden 1966 alkupuolella
syyrialaiset tulittivat israelilaisia kaupunkeja Golanilta. Toukokuussa
1967 Egypti siirsi joukkojaan Siinaille, karkotti YK:n rauhanturvaajat ja
saarsi Eilatin sataman estäen Israelia saamasta öljyä Irakista. Samassa
kuussa Syyria, Jordania, Irak ja Saudi-Arabia keskittivät myös joukkojaan
Israelin rajoille ja Egyptin presidentti Nasser julisti, "Perustavoitteemme
on Israelin tuhoaminen". Kun Israel näki sodan olevan väistämätön, se
päätti iskeä ensin ja pystyi kuudessa päivässä valtaamaan Siinain,
Länsirannan ja Golanin. Syksyllä pidetyssä arabimaiden kokouksessa
Khartumissa tehtiin "kolmen ein päätös": ei rauhaa Israelin kanssa, ei
Israelin tunnustamista, ei neuvotteluja Israelin kanssa.
Israel on tosin sittemmin solminut rauhansopimuksen Egyptin ja Jordanian
kanssa ja palauttanut Siinain Egyptille, mutta sitä ennen se joutui
uudelleen puolustamaan itseään sovituspäivän (jom kippur) sodassa 1973.
Sillä kertaa Israel kieltäytyi iskemästä ensin vaikka tiesi varsin hyvin
arabien valmistautuvan sotaan. Seuraukset olivat tuhoisat: Israel menetti
2.688 sotilasta (kuuden päivän sodassa vain 770) ja oli vähällä hävitä
koko sodan, mikä olisi merkinnyt valtiolle ja kansalle varmaa tuhoa.
Mitä taas tulee siirtokuntiin, vuonna 2000 silloinen pääministeri Ehud
Barak tarjosi Jasser Arafatille vetäytymistä Länsirannalta ja Gazasta ja
siirtokuntien purkamista. Arafatille tarjous ei kelvannut, niinpä hän
aloitti syksyllä "intifadan", joka jatkuu edelleenkin. Nykyisessä
tilanteessa näyttää siis siltä, että ongelman ratkaisemisen sijasta
siirtokuntien purkaminen ainoastaan kiihdyttää väkivaltaa.
A.V. |
