Mediassa kerrotaan niukasti Lähi-idän kriisin taustoja

Heikki Kangas
Kirjoittaja on Lähi-idän erikoistoimittaja, joka asuu Israelissa.

 
Olen seurannut oman ammattikuntani raportointia Lähi-idästä yli 20 vuoden ajan, viimeiset 12 vuotta olen myös asunut Israelissa. Läntisessä mediassa kylmät faktat Israelin iskuista Gazaan tai Länsirannan palestiinalaisarabien asutuksiin kerrotaan laajasti, mutta konfliktin taustoittamisessa olisi paljon kohentamisen varaa. Miksi Israel iski? Tai toisinpäin. Miksi itsemurhaiskijä räjäytti itsensä ja kymmeniä israelilaisia?

Kun tarkastelemme Lähi-idän konfliktia, on välttämätöntä nähdä uskontojen merkitys. Uskonnot valitettavasti unohdetaan tai niitä vähätellään uutisoinnissa. Sotaa tarkastellaan ennen muuta poliittisena kysymyksenä. Suurista talousintresseistä raaka-aineköyhällä alueelle ei ole kysymys. Lähi-idän tunnetut öljyvarat ovat Israelia ympäröivien arabimaitten hallussa.

Lähi-idän uutisten taustoittaminen ei ole helppoa. Ymmärryksen lisääntyminen on hidasta, vaikka alueella asuisi pitkäänkin. Alueen ongelmat ovat monikerroksisia, niihin ei ole vain yhtä inhimillistä selittäjää. Meidän tulee ymmärtää ongelman syviä juuria ennen kuin lausumme "rikkiviisauksia".

Emme saa hyväksyä totuutena ensimmäistä uutista, vaikka se tulisikin meille tutun ja luotetun tiedostusvälineen kautta. Sen vuoksi olen halunnut haastaa ihmisiä Suomessa seuraamaan tiedotusta useista eri välineistä. Internetin kaudella on helppo tutustua kiistan kaikkien osapuolten näkemyksiin. Vaikka tapahtumissa on vain yksi objektiivinen totuus, niissä on useampia tarkastelukulmia.

On syytä nähdä,että muslimeille, jopa maltillisille, islam on ehdotonta antautumista jumalalliseen auktoriteettiin. Tämän vuoksi on melko mahdotonta ymmärtää muslimien puheita ja tekoja perinteisestä juutalais-kristillisestä näkökulmasta, jota meidän läntinen yhteiskuntamme edustaa. Muslimeille islamin opin levittäminen on Allahin tahdon täyttämistä. Se on sekä hengellistä kilvoittelua että tarvittaessa konkreettista sotaa vääräuskoisia vastaan.

Palestiinalaisten johtaja Jasser Arafat on kalastellut tukea uskonnollisilla palopuheilla erityisesti silloin, kun hän on ollut poliittisesti epäsuosioissa. Puheet Jerusalemia uhkaavista juutalaisista on saanut hänen kannatuksensa arabimaailmassa usein nopeaan nousuun. Ääri-islamilaisten ryhmien kuten Hamasin ja Jihadin suosio perustuu avoimeen vihaan. Ne haluavat koko nykyisen Israelin alueen "vapauttamista" juutalaisista. Kun jotakin asiaa toistetaan ja toistetaan, ihmiset taipuvat pitämään väittämiä totuuksina. Hyvin monet ajattelevat, että juutalaiset ovat todella ryöstäneet arabien maat.

Uskonto on valjastettu palestiinalaisten kansallisten tavoitteitten tueksi. Opetus kohottaa juutalaisten murhaamisen uskonnolliseksi sitoumukseksi. Kun vihaa taotaan varhaisesta vaiheesta lapsille, siitä tulee elämänasenne. Vain rukouksella ja rakkaudella on mahdollista muuttaa viha sellaiseksi rauhantahtoisuudeksi, jota Jeesus opetti.

Sana Jerusalemista, marras-joulukuu 2003, s. 15
 

Takaisin listaan
 

 

Mistä tässä sodassa ei ole kyse

Maahanmuuttoministeri Yuli Edelsteinin puhe pääsiäistä 2002 edeltäneessä mielenosoituksessa

 

YSTÄVÄT,

Olen tullut tänne sotaa käyvästä maasta kertomaan, kuinka paljon teidän välittämisenne ja solidaarisuutenne merkitsee meille ja kuinka paljon me tarvitsemme sitä nyt – enemmän kuin koskaan.

Sillä jos olette huolissanne siitä, mitä meille on tapahtumassa, teidän pelkonne on oikeutettu. Jos teitä arvelluttaa, löydämmekö tien ulos tästä sotkusta, teidän huolenne on hyvin perusteltu, ja jos olette levottomia siitä, kuinka kauan me vielä kestämme, levottomuutenne  on ymmärrettävää.

Viimeisen puolentoista vuoden aikana Israel on ottanut vastaan tuhoisimman terrorihyökkäysten sarjan koko historiansa aikana ja kokenut syvän talouslaman, jonka on aiheuttanut terrorismi yhdessä maailmanlaajuisen taloustaantuman kanssa.

Tilastot maalaavat hyvin synkän kuvan - yksi terrori-isku tai sen yritys jokaista tuntia kohden viimeisen puolentoista vuoden aikana – ja julma arkitodellisuus on vielä synkempi.

Minun ei todellakaan tarvitse maalailla teille yksityiskohtia terrori-iskujen seurauksista: te kaikki tiedätte ja myötäelätte tuskassamme. Mutta teidän voi olla vaikeampi ymmärtää, kuinka tuhoisaa menetyksen tuskaa, tyrmistystä, päämäärättömyyttä ja jopa epätoivoa koemme joka päivä.

Me olemme joutuneet sotaan, joka on erilainen kuin mikään muu, lukuun ottamatta mahdollisesti yhtä – Israelin itsenäisyyssotaa – 54 vuotta sitten

KUN LUULEN TIETÄVÄNI, mistä tässä sodassa on kyse ja kuinka jouduimme siihen, TIEDÄN VARMASTI, mistä tässä sodassa EI ole kyse.

Tässä sodassa EI ole kyse maa-alueista. Tässä sodassa EI ole kyse siirtokunnista. Tässä sodassa EI ole kyse palestiinalaisten itsehallinnosta: TOIVOISIN, ETTÄ OLISI!

Suurin osa meistä oli varmoja, että on kyse maa-alueesta. Ja kaikki meistä toimivat kuin olisi kyse maa-alueesta – mutta ei ole. TOIVOISIN, ETTÄ OLISI OLLUT!

Pääministeri Barak luuli myös, että tämä oli sota maa-alueista. Niinpä toimien ilman parlamentin enemmistön suostumusta ja ilman minkäänlaista kansallista yhteisymmärrystä hän tunnusti kaikki palestiinalaisten kuviteltavissa olevat aluevaatimukset. Hän teki tämän välittämättä siitä, että Länsiranta oli Israelin puolustussodassa valtaama Jordanialta, jolla ei ollut minkäänlaisia oikeuksia tuohon maa-alueeseen ja joka Israelin hartaista pyynnöistä huolimatta avasi vuoden 1967 sodassa kolmannen rintaman Israelia vastaan ja hyökkäsi kimppuumme - välittämättä siitä, että Brittiläisen mandaatin kaudella tuo maa-alue luvattiin juutalaisille, ja varmasti välittämättä siitä, että Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala oli luvannut tuon alueen juutalaisille.

Ehud Barak tarjosi Palestiinan arabeille itsenäistä valtiota alueelle, joka käsitti 97% kiistellystä maa-alueesta (Yehuda V'Shomron = Länsiranta) ja 3% alueesta, joka sijaitsi Israelin ennen –67 rajojen sisäpuolella. Hän teki tämän – minun ja suurimman osan israelilaisia kauhuksi – koska hän halusi kaikin voimin lopettaa kiistan, jonka kaikki ajattelimme koskevan maa-aluetta. Joten siitä seurasi ajatus, että jos me annamme heille maan, saamme konfliktin loppumaan. Useimmat kiistathan joka tapauksessa voidaan lopettaa, jos alistuu täydellisesti toisen vaatimuksiin.

Mutta arabit hylkäsivät tarjouksen, ylenkatsoivat myönnytykset ja kieltäytyivät ottamasta maata.

He kieltäytyivät, koska vastineeksi heidän olisi täytynyt antaa meidän juutalaisten elää rauhassa Israelissa. Tätä he eivät olleet valmiit tekemään. Kun Barak teki tämän suuren ja naiivin, vaikka hyvää tarkoittavan, ehdotuksensa täydellisestä antautumisesta, Arafat ei epäröinyt tehdä omaa tarjoustaan: hän aloitti tämän sodan. Jasser Arafat ja Palestiinan itsehallinto todistivat, etteivät he ole rauhanteosta kiinnostuneita ja että heidän tavoittelemansa itsenäinen Palestiinan valtio ei tulisi elämään rauhanomaisesti Israelin vierellä. Pikemminkin se olisi valtio, joka entisen pääministerin Ehud Barakin nykyisten sanojen mukaan "pyrkisi korvaamaan Israelin".

Tässä sodassa on kyse vain ja ainoastaan siitä, voiko juutalainen kansa elää rauhassa Israelissa.

Ja sallikaa minun sanoa, sota ei ole mitään huvia. Joka päivä meidän kansaamme murhataan, koska he "käyttäytyvät provosoivasti" käymällä ostoksilla, syömällä pizzaa, ajamalla kotiin töiden jälkeen ja yleensä vain yrittäen hoitaa jokapäiväiset askareensa. Ei, sota – ja erityisesti tämä sota – ei ole miellyttävää. Mutta ainakin se tekee selväksi, mistä vaihtoehdoista meidän on valittava. Sota, joka tähtää meidän tuhoamiseemme, on pakko joko voittaa tai hävitä. Minä haluaisin mieluummin voittaa.

Panoksena on meidän olemassaolomme suvereenina kansakuntana, meidän itsenäisyytemme, meidän elämäntapamme, kulttuurimme, perintömme ja viime kädessä meidän elämämme.

Tällä hetkellä kaikki Israelissa ymmärtävät tämän lukuunottamatta muutamaa haurasta idealistia, jotka eivät kestä käsityksiensä muuttamista ympäröivää todellisuutta vastaaviksi.

Jos me ymmärrämme, että tämä ei ole sota maa-alueista, meidän täytyy muuttaa strategiaamme vastaamaan karua kokemuksellista todellisuutta. Emme voi enää uskaltaa asennoitua tähän kuten sotaan alueista. Emme voi uskaltautua luopumaan alueista, purkamaan asutuksia, jakaa yhä enemmän aseita palestiinan itsehallinnolle – ei nyt eikä enää koskaan uudelleen.

Tämä sodassa on kyse meidän eloonjäämisestämme!

Minun ei tarvitse kertoa teille, jotka olette vakaumuksellisia sionisteja, että tässä sodassa on paljon uhreja. Te kaikki tiedätte tämän, te itkette kanssamme ja jaatte tuskamme ja ahdistuksemme. Olemme sodassa, jossa toinen osapuoli käyttäytyy raakalaismaisen julmasti kunnioittamatta mitään inhimillisyyden periaatteita. Meidän lapsiamme ja vaimojamme murhataan – ei sattumalta, ei vahingossa, ei kevytmielisestä tunnottomuudesta – vaan kylmäverisesti ennalta harkitun suunnitelman mukaan: sillä nimenomaan naiset ja lapset ovat valittuja kohteita.

Mutta tämän sodan suurin tragedia ei ole – niin minusta näyttää – kuolonuhrien ja vammautuneiden määrä. Suurin tragedia on toivon menettäminen paremmasta huomisesta. Juuri tätä toivoa me olemme niin hellästi vaalineet. Tämä toivo on pitänyt meidät liikkeellä. Tämä toivo on tuntunut olevan suurten uhraustemme arvoinen. Ja – juuri tämä toivo houkutteli meidät sulkemaan silmämme vaaran merkeiltä – Arafatin hallinnon hillitsemättömältä korruptiolta, sopimusten rikkomiselta, laittomien aseiden hankinnalta. Juuri tämä toivo rohkaisi meitä olemaan välittämättä siitä vihaan kiihottamiselta, jota suoritettiin palestiinalaislasten keskuudessa, juuri tämä toivo sai meidät sulkemaan korvamme heidän kovaäänisiltä ja voitokkailta pyhän sodan julistuksiltaan.

Ja juuri tämä toivon he pettivät ja riistivät meiltä.

Tulen maasta, joka on sodassa – maasta, joka ei voi toivoa ratkaisua näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa. Tästä syystä tämä sota on lähes kestämätön, ja tästä syystä teidän tukenne on niin ratkaisevan tärkeää ja arvokasta.

Me tarvitsemme epätoivoisesti tunnetta, että emme ole yksin. Että veljemme ja sisaremme ovat kanssamme. Että te ymmärrätte piinamme ja epätietoisuutemme. Että te tuette meitä horjumatta pyrkimyksessämme elää Israelin kansana Israelin kotimaassa – Erez Israelissa.

Se, että ei ole olemassa välitöntä ratkaisua, tekee meidät surullisiksi, mutta toisaalta samaan aikaan vielä päättäväisemmiksi. Sillä jos lähitulevaisuudessa ei ole tarjolla mitään ratkaisua, ei ole myöskään vaihtoehtoja.

Me emme lähde minnekään, koska me olemme kotona.

Tarvitsemme tukeanne ennen kaikkea moraalisesti. On voimia kuluttavaa elää keskellä jatkuvaa terroria, joka ei noudata mitään sääntöjä. Jokaisen naapurustossa on surevia, ja jokainen perhe, joka yrittää suojella jäseniään, joutuu ihmettelemään, kuinka kauan sen hyvä onni vielä voi jatkua. Tällaiset mielenosoitukset ovat äärimmäisen tärkeitä, ja me arvostamme sitä, että saavuitte tänne osoittamaan solidaarisuuttanne meille ennen pääsiäistä.

Todellisuus on äärimmäisen kova, mutta se pitää kohdata! Me olemme velkaa itsellemme ja jälkeemme tuleville sen, että otamme edes opiksemme tästä tulevaisuudessa.

1. Ensinnäkin, meidän täytyy vaatia kaikki tehdyt sopimukset täytäntöön täydellisesti ja viivyttelemättä. Kun PA alkoi rikkoa sopimuksia ja kouluttaa enemmän "poliiseja" kuin oli sovittu, emme reagoineet. Kun se alkoi kerätä enemmän ja järeämpiä aseita kuin oli sovittu, emme reagoineet. Myöhemmin, kun se kieltäytyi purkamasta terroristisoluja, emme reagoineet. Kun se koordinoi ja teki yhteistyötä terroristiryhmien kanssa, emme vieläkään reagoineet.

2.Terrorismilta ei saa sulkea silmiään, sitä ei saa sallia, vaan rankaiseminen on välttämätöntä terroristien hillitsemiseksi. Jos terroristiryhmä, joka on matkalla räjäyttämään lisää lapsiamme, saadaan kiinni ja pysäytetään, heidän tekonsa on silti terroriteko, ja siitä täytyy rankaista. Emme voi mitata terrorismia ruumiiden lukumäärällä tai menetetyillä ruumiinjäsenillä tai verellä. Kun terroristi räjäyttää itsensä tappaakseen muita, hänen perheensä juhlii ja saa osakseen sankarin kunnioitusta ja palkkioita. Terroristin taas opetetaan saavan makeat päivät taivaassa.

Tällainen täytyy saada loppumaan. Sen sijasta mielestäni terroristin koti pitäisi räjäyttää – missä se sitten onkin. Tällä tavoin mahdolliset tulevat terroristit saisivat tietää, että hänen läheisensä, jotka hän jättää jälkeensä lähtiessään juhlimaan paratiisiin, eivät suinkaan hyödy vaan joutuvat kärsimään hänen tekonsa tähden. Kun joudumme silmätyksin terrorismin kanssa, kaikki muut prosessit pitää keskeyttää. Emme voi sulkea silmiämme siltä, koska sen kohtaaminen on epämukavaa ja se suistaa asiat raiteiltaan. Silloin kun elämme keskellä terroria, ei ole mitään raiteita!

 3. Meidän täytyy toimia todellisuuden mukaan eikä oman toiveajattelumme mukaisesti. Koko Oslon prosessi oli pako fantasiaan. Se oli rakennettu sille toiveajattelulle, että arabit todellakin aikoivat hyväksyä meidät. Se oli rakennettu myös sille kyyniselle virhearviolle, että arabidiktaattori, jolla ei ole ihmisoikeuksien kunnioittamisen periaatteita, tukahduttaisi terrorismin. Se perustui väärille oletuksille, että palestiinalaisarabien yhteisöllä olisi samanlainen sisäänrakennettu kunnioitus tehtyjä lupauksia ja sopimuksia kohtaan kuin meillä on.

Jos Oslo oli pako fantasiaan, niin Camp David oli raju herääminen. Ei enää toiveajattelua, ei kyynisiä virhearviointeja, ei oletuksia arabiyhteisöstä tai sen arvoista. Ainoastaan kylmä ja kova todellisuus.

4. Meidän täytyy olla äärimmäisen varovaisia solmiessamme sopimuksia tyrannihallitusten kanssa. Sotia ei koskaan käydä demokratioiden välillä: tarvitaan diktaattori, joka pystyy manipuloimaan yleisen mielipiteen niin, että sotaan lähtään vapaaehtoisesti. Todellakin, mikä tahansa sopimus palestiinalaisten kanssa, joka perustuu heidän tyrannimaiseen hallintoonsa, näyttää ongelmalliselta. Omasta puolestani tarvitsisin paljon perusteluita kannattaakseni sellaista sopimusta.

Tämän tapaamisemme jälkeen palaan takaisin sodassa olevaan maahani. Se ei ole helppoa eikä mukavaa, mutta olen ylpeä kuuluessani sukupolveen, joka taistelee juutalaisen kansan suvereenisuuden puolesta, ja koen suureksi etuoikeudeksi kuulua tuohon kanssaan. Emme odottaneet 2000 vuotta antaaksemme periksi 50 vuodessa, emmekä kestäneet Neuvostoliiton KGB:tä sortuaksemme Fatahin edessä.

Maani on sodassa, mutta samalla se on joka päivä yhä yksimielisempi. Se on maa, joka ymmärtää tehtävänsä historiassa ja merkityksensä juutalaisen kansan kohtalolle. Se on maa, joka ei luovu päämäärästään eikä petä tehtäväänsä. Te olette osa tuota kohtaloa, ja teidän tukenne vahvistaa meidän päättäväisyyttämme.

Sen jälkeen kun vapauduin Neuvostovankilasta, sain kuulla, että monet juutalaisen ympäri maailman lisäsivät ylimääräisen matzan pääsiäisateriaansa muistuttamaan Neuvostoliiton juutalaisista, joita orjuutti nykypäivän faarao pyrkien tuhoamaan heidän juutalaisuutensa. En pysty kuvailemaan teille, kuinka paljon minulle merkitsi tietää, että juutalaiset ympäri maailman olivat yhtä Neuvostoliitossa kärsivien sisariensa ja veljiensä kanssa.

Tällä viikolla istumme jälleen pääsiäisateriaalle samaan aikaan kun meillä on jälleen edessämme tyranni, joka on omistautunut meidän tuhoamisellemme. Sen sijaan että lisäisimme ylimääräisen matzan ateriaamme, antakaamme lisää merkitystä pääsiäsiaterian päätössanoille – L'Shana Haba B'Yerushalayim – "ensi vuonna Jerusalemissa". Sillä ensi vuonna kaikkien maailman juutalaisten tulisi voida juhlia rauhan vallitessa Israelissa. Ja aivan kuten juhlimme voittoa 3000 vuotta sitten, tulemme sitä vielä juhlimaan yhdessä jälleen kerran meidän päivinämme.

Kiitos! Chag Sameach! Onnellista pääsiäisjuhlaa!
 

Takaisin listaan
 

 

Pääkirjoitus: Mikä on YK:n rooli

Jerusalem Post, Oct. 3, 2002
 

Englannin pääministeri Tony Blairin tämänviikoinen lausunto, jonka mukaan YK:n päätösten rikkojia kohtaan ei tulisi soveltaa kahdenlaisia standardeja, on valitettavasti epätarkka. Onneksi Israel  YK:n veteraanijäsenenä on riittävän sen sääntöihin ja menettelytapoihin ja mukautuikin viivyttelemättä turvallisuusneuvoston viimeviikkoiseen päätökseen vaatia Israelin puolustusvoimia purkamaan Jasser Arafatin toimiston piiritys Ramallahissa. 

Valitettavasti Blair – ilmeisesti pyrkiessään hyvittelemään arabivaltioita Washingtonin ja Lontoon valmistautuessa hyökkäämään Irakiin – ruokki yhtä kaikkein manipuloivimmista Israel-vastaisen propangandan väitteistä – nimittäin että Lähi-idän konfliktissa Israel on se joka tavallisesti uhmaa YK:n päätöslauselmia.

Tosiasiassa suurin osa Israel-vastaista päätöslauselmista on annettu YK:n yleiskokouksessa, jossa on edustajia sen kaikista jäsenmaista ja jonka päätökset eivät ole sitovia. YK:n sitovat päätöslauselmat annetaan turvallisuusneuvostossa, jossa on vain viisi pysyvää jäsentä.

Lisäksi turvallisuusneuvostossakin useimmat Israelia koskevat päätöslauselmat on anettu YK:n peruskirjan ei-sitovan 6.luvun alla, kun taas ne päätökset, jotka on annettu koskien Irakin toimintaa vuoden 1991 jälkeen on annettu peruskirjan 7.luvun perusteella, joka koskee kansainvälistä turvallisuutta uhkaavien konfliktien ratkaisemista.

Nämä eivät ole mitään pelkkiä menettelytapoihin liittyviä muodollisuuksia. Pikemminkin ne heijastavat sitä tosiseikkaa, että Israelin sodat – millaisina tahansa niiden olosuhteita pitääkin – eivät ole koskaan saaneet kansainvälistä yhteisöä siihen käsitykseen, että Israel muodostaisi uhan maailman rauhalle. Vähintäänkin tämän seikan olisi pitänyt saada Tony Blairin kaltaisen vilpittömän Israelin ystävän pidättymään Israelia koskevien YK-päätösten vertaamisesta sen vihollisia koskeviin päätöksiin. Vielä ilmeisempää on, että YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmat 242 ja 338, joihin usein viitataan todisteina Israelin uhmakkuudesta, itse asiassa todistavat aivan päinvastaista. Nämä päätöslauselmat syntyivät kuuden päivän sodan jälkimainingeissa, ja niissä vaaditaan arabimaita solmimaan rauha Israelin kanssa vastapainoksi sille, että Israel vetäytyy alueilta, jotka se oli vallannut kyseisessä sodassa.

Siitä lähtien Israel on luovuttanut alueita Egyptille, Jordanialle, Syyrialle, Libanonille ja palestiinalaishallinnolle vain huomatakseen, että suurin osa arabimaiden johtajista ei solmi rauhaa sen kanssa vaan on edelleen muodollisesti sodassa juutalaisvaltion kanssa.

Tasapuolinen tarkkailija voi vetää ainoastaan sen johtopäätöksen, että mitä tulee YK:n päätöslauselmaan nr.242 juuri Israel on tehnyt merkittäviä toimenpiteitä noudattaakseen niitä kun taas suuri osa arabimaailmaa on juuttunut uhmakkaaseen vastustukseen. Tästä seuraa, että YK:n tulee kohdata arabiblokin vuosikausien kyvyttömyys mukautua niihin YK:n päätöksiin, jotka se mieluummin jättää huomiotta tai vääristelee.

Useimpien rehellisten länsimaisten tarkkailijoiden mukaan tällaisen tasapuolisuuden odottaminen

YK:lta ei ole järkevää. Sen sijaan tasapuolisuutta pitäisi voida odottaa Tony Blairilta, joka on todistanut olevansa kunniallisempi ja rohkeampi kuin useimmat valtiomiehet.
 

Takaisin listaan
 

 

Itsemurhapommittajan Isän Kirje

(Memri, October 8, 2002)
 
Abu Saber M.G., nuoren palestiinalaisen itsemurhapommittajan isä, kirjoittaa Lontoolaisessa arabiankieleisessä Al-Hayat – päivälehdessä (1) seuraavaa:

"En pysty löytämään parempia sanoja aloittaakseni kirjeeni kuin Allahin sanat, jotka hän lausuu kallisarvoisessa kirjassa (Koraanissa): "Toimikaa Allahin tähden älkääkä heittäkö itseänne tuhoon oman käden kautta."(2) Kirjoitan tätä kirjettä riutuvin sydämin ja silmäni lakkaamatta vuotaessa kyyneliä. Meidän täytyy tänä aikana enemmän kuin koskaan ennen totella tuota Koraanin säettä, toimia Allahin tähden ja pidättyä itsetuhoisista teoista.

Neljä kuukautta sitten menetin vanhimman poikani, koska hänen ystävänsä houkuttelivat hänet ylistäen hänelle kuoleman tietä. He suostuttelivat hänet räjäyttämään itsensä eräässä Israelin kaupungissa. Kun poikani puhdan ruumis sinkoutui palasiksi, samalla hajosi myös minun elämäni yhdessä toivon ja elämänhalun kanssa. Siitä asti olen ollut kuin maan päällä kävelevä haamu, sen lisäksi että minä ja vaimoni yhdessä toisten poikieni ja tyttärieni kanssa olen joutunut kodittomaksi kotimme purkamisen tähden.

Mutta viimeinen pisara oli se, että kuulin vanhimman poikani – marttyyrin – ystävien alkaneen kierrellä kuin käärmeet toisen, ei vielä 17 täyttäneen poikani ympärillä, houkutellen häntä samalle tielle, jolle ohjasivat hänen veljensä, jotta myös hän räjäyttäisi itsensä kostaakseen veljensä puolesta, väittäen ettei hänellä ole mitään menetettävää.

Koko haavoitetusta ja vertavuotavasta isänsydämestäni, isän, joka on menettänyt sen mikä on hänelle kaikkein kalleinta mailmassa, käännyn palestiinalaispuolueiden johtajien puoleen ja heidän johtajiensa Hamasin ja Jihadin johtajien puoleen ja heidän sheikkiensä puoleen, jotka käyttävän hengellisiä ohjeita ja lausuntoja kiihottaakseen yhä uusia ja uusia palestiinan nuoria kuolemaansa tietäen täysin hyvin, ettei nuorten ihmisten lähettäminen räjäyttämään itsensä Israelin sydämessä pelota vihollista tai vapauta maata. Päinvastoin se voimistaa hyökkäystä, koska jokaisen sellaisen operaation jälkeen siviilejä kuolee, koteja tuhotaan ja palestiinalaiskaupunkeja ja –kyliä miehitetään uudelleen.

Sitten nämä johtajat esiintyvät mediassa uhkaillakseen vihollista raskaamilla kostoilla sen barbaarisista teoista ja työntävät yhä uusia nuoria heidän kuolemaansa.

Kysyn sekä omasta että kaikkien isien ja äitien puolesta, joiden pojat ovat räjäyttäneet itsensä: Millä oikeudella nämä johtajat lähettävät nuoria ihmisiä, jopa aivan poikasia, heidän nuoruutensa kukassa kuolemaan? Kuka antoi heille hengellisen tai minkään muunkaan oikeuden houkutella lapsiamme ja kiihottaa heitä itsemurhaan?

Kyllä, sanon itsemurhaan, en marttyyriuteen. Termin vaihtaminen ja kaunisteleminen tai muutaman tuhannen dollarin maksaminen perheelle, jonka nuorukainen ei enää koskaan palaa, ei helpota järkytystä tai muuta peruuttamattomasti tehtyä. Rahasummat, joita maksetaam marttyyrien perheille aiheuttavat enemmän tuskaa kuin parantavat; ne saattavat perheen tuntemaan, että heille maksetaan lapsensa elämästä. Onko lapsen elämällä hintaa? Onko kuolemasta tullut ainoa tapa ajaa oikeuksia ja vapauttaa maa? Ja jos niin on, miksi ei yksikään sheikeistä, jotka kilpailevat keskenään siitä, kuka antaa kiihkeimmät uskonnolliset ohjeet, lähetä omaa poikaansa? Miksi ei yksikään johtajista, jotka eivät hillitse itseään ilmaisemasta iloaan ja hurmiotaan satelliittikanavilla joka kerta kun nuori palestiinalaispoika tai –tyttö räjäyttää itsensä, lähetä omaa poikaansa? Miksi tähän päivään mennessä emme ole nähneet yhdenkään näistä pojan tai tyttären vyöttäytyvän räjähdevyöhön ja toteuttavan teoissa eikä vain sanoissa sen, mitä heidän isänsä saarnaavat päivin ja öin?

Onko Jihad, marttyyrius ja järjetön kuolema rajoitettu vain tietylle kansanosalle niiden koskematta joitakin? Eikö se, mikä pätee tavallisen ihmisen poikiin ja tyttäriin, päde johtajien poikiin ja tyttäriin? Kuinka kauan tämä itsepäinen kansa maksaa hintaa tästä idioottimaisesta politiikasta, joka on osoittautunut epäonnistuneensa täydellisesti hankkimaan edes pienen osan palestiinalaisten oikeuksia?

Mutta mikä raatelee sielua, kiduttaa sydäntä ja tuo kyyneleet silmiini enemmän kuin mikään muu, on nähdä näiden sheikkien ja johtajien – kuten Mahmoud Al-Zahar, Isma'il Abu Shanab ja Abd Al-'Aziz Al-Rantisi - varjelevan visusti lähettämästä poikiaan rähinään. Heti kun intifada alkoi, Al-Zahar lähetti poikansa Khaledin Amerikkaan, Abu Shanab lähetti poikansa Hassanin Britanniaan, ja (näin on väitetty lehdistössä) Rantisin vaimo esti lähettämästä poikaansa Muhammedia itsemurhaiskuun. Sen sijaan hänet lähetettiin Irakiin lopettamaan opintonsa siellä.
 
Lähteet: (1) Al-Hayat (London), Lokak. 1, 2002. (2) Koran 2:195.
 
 

Takaisin listaan

 

 RAUHANAKTIVISMI, MEDIA, LÄHI-ITÄ, USA

Marcus Heinoja

Tähän kysymykseen kukaan rauhanaktivisti ei tunnu osaavan/haluavan vastata pyöriteltäessä Lähi-idän rauhanehtoja: mikseivät he vaadi monilta alueen mailta lainkaan demokratisoitumista ja nykyaikaistumista Israelilta vaadittujen myönnytysten vastapainoksi? En ole tähän juuri vastausyritystäkään koskaan kuullut. Onko joku muu? Minusta rauhan vaatiminen ilman tällaista tiettyä realismia ei ole relevanttia. Siis suomeksi: sillä ei ole pohjaa. Johtopäätökseni nykyisestä, kaduillamme manifestoituvasta rauhanaktivismista on, että valtaosa lienee sodasta huolestuneita tavallisia kansalaisia, joiden kuva sodan ja rauhan perusteista tosin on turhan yksipuolinen. Osa sitten on periaatteessa valmis mielenosoitukseen jo poliittisista syistä. Sitten on vielä sellaista ideologista aktivismia, jossa ilmenee uusi marxilaishenkinen luokkataistelu ja halu anarkiaan. Se on näistä se huolestuttava kansalaistoiminnan ulottuvuus.

Kuten muuan sinänsä fiksu pasifisti sanoi tv:ssä, kansa ottaa kantaa tasan siihen, mitä tiedotusvälineet pitävät esillä. Ja suurimmasta osasta sotia ne vaikenevat. Siksi en moiti tässä tavallisia kansalaisia, jotka ovat huolissaan ja pahoillaan Irakin sotatilanteesta. Kuitenkin mielikuvien synnyttämisessä media on päävastuullinen, ja olen kyllä kysynyt sen edustajilta suoraan, miksi he toimivat kuten toimivat. Eräät yhtyvät esim. tässä kirjoituksessa esitettyihin, perusteltuihin näkemyksiin, mutta hyvin monet avoimesti hermostuvat. Voi kysyä, miten säilyttää journalistinen itsekunnioitus ja objektiivisuuteen pyrkivän toimittamisen etiikka, jos tiedotuksen tehtävänä on kritisoida vain yhtä osapuolta ja etsimällä etsiä siitä kaikkea ikävää, mutta maailman todelliset hirmuteot ja joukkomurhat jätetään häveliäästi piiloon tai moraalin osoitteleva sormi ei ainakaan liiemmälti herise. Tätä kaikkea pohdin tässä artikkelissa.

Koetan ottaa tässä kirjoituksessa mahdollisimman faktapohjaisesti, mutta toki vakaumuksellisena kristittynä kantaa Israelin tilanteeseen, Irakin sotaan, USA:n maailmanpolitiikkaan, siihen nähden oppositioon jäävien voimien motiiveihin sekä median toimintaan, ja sivuan vähän muutakin aihetiikkaa. Asiallista palautetta, kysymyksiä, tarkennustoiveita jne. voi lähettää lopussa antamaani sähköpostiosoitteeseen. Vaikka aihe on juuri nyt kovin aktuaali ja kuuma, niin mahdollisten erimielisyyksien ilmetessä pelkän asioiden välisen debatin on riitettävä, henkilöön käyvästä häiriköinnistä tehdään tarvittaessa ilmoitus. Artikkelia voi myös levittää eteenpäin eri tahoille: sekä otaksuttavasti myötämielisesti suhtautuville että kaikin mokomin myös toisinajatteleville. Tästä kirjoituksesta ei kuitenkaan pidä tehdä muita johtopäätöksiä tai laatia metafyysisiä teorioita kuin mitä kirjoittaja itse tekee.

Kuten tiedettyä, maamme ilmapiiri Yhdysvaltoja kohtaan on nopeasti jäätynyt sen ensin uhattua suistaa Irakin diktaattori valtaistuimeltaan sekä lopulta hyökättyä liittolaisineen. Nyt me tällä Vanhalla mantereella osaamme vain haukkua räksyttää tuolle Atlantin takaiselle valtiolle, joka sisältää kaikkea mahdollista laidasta laitaan: kaikki maailman kansat, kulttuurit ja kielet ovat siellä varmaan edustettuina. Suurimpana syypäänä antiamerikkalaisuuteen pidän joukkotiedotusvälineitä, jotka samoin kuin kiihkeimmät rauhanaktivistit, kiistatta ovat lähteneet pilaamaan Atlantin takaisen suurvallan mainetta. Kansa "valistettiin" esimerkiksi uskomaan, kuinka tyhmä miekkonen presidentti
Bush on. Kuitenkin rohkenen huomauttaa, että onkohan meistä täkäläisistä arvioimaan vain kovin pintapuolisin perustein ja mielikuvin tuon paria laatuyliopistoa käyneen päämiehen henkistä kapasiteettia? Tuskinpa. Lisäksi on unohdettu kaikki kohteliaisuus- ja käyttäytymisnormit, kun KETÄÄN muuta henkilöä, olipa mikä diktaattori ja hirmuhallitsija tahansa, ei nimitellä yhtä roskaisesti rosvopäälliköksi jne. Tällaiset nimittelijät esittelevät kyllä lähinnä omaa sivistystasoaan.

Uusi lokaamisaalto käynnistyi suunnilleen siitä, kun USA otti muutamia maailmanpoliittisia irtiottoja EU:n linjasta. USA:lla on omista syistään aiheensa olla sitoutumatta Kioton ilmastosopimukseen ja vastustaa kansainvälistä sotarikostuomioistuinta. Edellisen seikan eetoksellisuudesta en ole ihan vakuuttunut, mutta jälkimmäisen suhteellisen hyväksyttävä peruste lienee, että kun USA on aktiivinen toimija eri puolilla maailmaa ottaen myös vastuuta muita enemmän, ja kun se näin hankkii myös paljon vihamiehiä, niin se voidaan äänestää enemmistöpäätöksellä vastuuseen asioissa, joissa se on mielestään enemmän oikeassa kuin kenties maailman valtioiden sellainen enemmistö, joka toimii eri ideologisen yhteiskuntajärjestyksen varassa kuin USA tai ei muuten vain pidä jenkkien ylivallasta maailmassa.

Myös USA:n menneisyyden synneistä muistutetaan säännöllisesti, mutta unohdetaan että silloin oli kylmä sota ja vastassa kommunismi omalla maailmanvalloitusretkellään. Näissä sodissa on ollut aina toinenkin osapuoli, kuten "kristittyjen" ristiretkilläkin. USA on myös tukenut maita, joita se nyt vastustaa. Syy on yksinkertainen: se on senhetkisessä tilanteessa pyrkinyt valitsemaan edustamansa järjestelmän ja omien etujensa kannalta pienemmän pahan. Niin tosin muutkin aina tekevät. Löytyyhän omankin maamme lähihistoriassa tällaisesta merkkejä. Jälkiviisaushan on sitä parasta viisautta.

Amerikka ei ole ollenkaan kaikessa mielessä ihannevaltio; sen sosiaaliset ongelmat ovat mittavat, on merkittävä järjestäytynyt rikollisuus, rikkaiden ja köyhien välinen kuilu on suuri, on rasismia yms. Allekirjoittanutta ärsyttää erityisesti se roskaviihde, jota Jenkkilä suoltaa koko maailman silmille (vaikka toki laatutavaraakin on) luullen itse olevan kaikessa niin erinomainen mallimaa. Erityisesti on kauhistuttanut vilkaista näitä raivostuttavia Jerry Springer-"törkytorstai" -tyyppisiä show-ohjelmia, joissa (muka?) tuotetaan jollekin pahaa-aavistamattomalle uhrille järkytys kertomalla hänelle yleisön
edessä äkisti jotakin ikävää, esimerkiksi että kumppani on pettänyt ja on yks kaks eroamassa. Kun katselee sitten sitä hurmiossa hihkuvaa, vahingoniloista, ylenmääräisellä televisiotarjonnalla pilattua yleisöä, tulee mieleen, että mistä tämä kaistapäisyys on siinnyt.

Lisäksi Amerikka on nimellisesti ja julkisesti olevinaan kovin uskonnollinen kristillisessä mielessä (siellä on toki vahvaa, elävää hengellisyyttäkin), mutta se vaikkapa tuottaa miljardien taalojen kokonaisbudjetilla karkeaa pornoa koko maailman "iloksi" ja sukupuolimoraalin alasajamiseksi aivan kuin se ei muutenkin olisi jo rappiolla perheitä tuhoten. Sivulauseenomaisesti tekee mieli käyttää tilaisuutta hyväksi ja lohkaista, että missähän muussa toiminnassa kuin pornografiassa Jumalan luoma kaunis asia saadaankin niin iljettäväksi, hengettömäksi, laskelmoivaksi, kaupalliseksi nylkytykseksi, jonka ei pitäisi viehättää ketään järkevää ihmistä.

Kuitenkin on sanottava, ja tämän rauhanaktivistit tuntuvat unohtavan, että USA ei ole diktatuuri, kuten esimerkiksi Irak. Jälkimmäisessä et esimerkiksi voi ilmaista vapaasti mielipidettäsi tai vaikkapa arvostella vallitsevaa järjestelmää, tai seurauksena on vaino, kidutus ja jopa kuolema. Media ei ole tarpeeksi kertonut ja tuskin tulee kertomaankaan, millaista todella on elämä maissa, jotka toimivat näin. On turvallisempaa innostaa kansaa jotakin demokratiaa, käytännössä tätänykyä USA:ta ja Israelia vastaan. Surkein tässä suhteessa on mielestäni verovaroillamme rahoitettu YLE, joka saisi joskus mennä itseensä pohtimaan avoimen puolueellista uutisointiaan. Ounastelen, että siinä talossa on eräiden asioiden suhteen tietynlainen värittynyt journalistinen kulttuuri, joka lienee perua kylmän sodan ja itään päin rähmällään olon ajoilta.

Katsokaapa vain rehellisesti, pystyykö se tekemään yhtäkään ohjelmaa tai "dokumenttia", jossa ei avoimesti haukuttaisi USA:ta pystyyn ja tahallisen järjestelmällisesti vaiettaisi niin pitkään kuin mahdollista kaikesta myönteisestä kehityksestä, mitä USA:n toimista voisi seurata esimerkiksi sen muodossa, että vainotuilla kurdeilla on ehkä vihdoin mahdollisuus omaan valtioon tai että Irakin kansa saattaa pitääkin liittoumaa vapauttajana tyrannian otteesta. Ainakin osa siitä. Mutta tämä meidän kansamme on saatu tietylle kannalle, kun jokaisen terroristijohtajan tai diktatuurihallinnon edustajan jokainen Israel- tai USA-kriittinen lausunto lanseerataan julkisuuteen sellaisenaan tai painetaan lehteen vailla pienintäkään lähdekritiikkiä.

Tässä ei kyllä vaikkapa Erkon lehdistö ole yhtään parempi. Esimerkiksi Ilta-Sanomat ei nähdäkseni vahingossakaan aloita USA- tai Israel-myönteistä tai niitä ymmärtävää keskusteluketjua verkkolehdessään, mutta päinvastaisia se suoltaa ehtimiseen. Ilmeisesti aviisi ei muuten myy, ja siitä päästä aloittaminen on turvallista ja helppoa. Mutta ei journalistisesti arvostettavaa. Ihmisten pitäisi hankkia tietoa kärjistävien ja asenteellisten pintauutisten lisäksi myös perehtymällä historiaan ja asioiden taustoihin. Silloin tekisi mieli paljon vähemmän laukaista tuomioita, jotka eivät perustu kohtuullisuuteen tai vallitsevaan todellisuuteen. Mutta paljon ei voi tehdä, kun palstatilaa toiselle puolelle ei tipu.

Esimerkiksi jossakin Saddamin, diktatuurissa ei kuitenkaan ole vallinnut rauha siten kuin me sen täällä käsitämme. Siellä on saanut jatkuvasti elää pelossa, ja diktaattorin hallinto on alistanut omia etnisiä ryhmiään ja surmannut tuhansittain. Moni heistä riemuitsee Saddamin kaatumisesta. Tätä ei täälläkään kielletä, mutta silti USA:ta pitää siis joka tapauksessa lytätä, jotta mielikuva ei saisikaan muuttua suopeammaksi. Kuitenkin Euroopalle USA:n apu kelpasi Toisessa maailmansodassa, kun se tuli pysäyttämään natsit osallistumalla sekä suoraan sotaan että toimittamalla esim. Neuvostoliitolle suunnattoman määrän tarvikkeita. Sodissa viattomat kärsivät aina, mutta kuitenkin jopa sota on kaksipiippuinen asia. Jos sotaan lähdetään, monet viattomat kärsivät ja maailmanjärjestys rakoilee, mutta jos ei lähdetä, hirmuhallinto kuristaa omia kansalaisiaan kuitenkin ja viattomat kärsivät edelleen. Tässä niin usein maailmamme traaginen dikotomia. Kukaan ei sitä halua, mutta se on maailmanhistorian surkuteltavaa todellisuutta. Kaikkina aikoina ennen amerikoita ja irakejakin.

Jos Saddam olisi vähänkään välittänyt kansastaan, hän olisi luopunut asemastaan. Muistettakoon vielä kerran, että kärsivä Irakin kansa ei ole häntä valinnut, vaan diktaattori pakottaa kansansa äänestämään sataprosenttisesti itseään! Ihmeesti tätä kaikkea kuitenkin vain suvaitaan ja kuitataan olankohautuksella täällä. Jotta ei kenellekään jäisi epäselväksi, niin tunnustan auliisti henkilökohtaisesti vastustavani sotimista sinänsä. Rauhanteon täytyy olla aina ensisijainen ratkaisu ja niin pitkälle kuin mahdollista. Itse en voisi lähteä harkittuun toimintaan, jossa surmataan ihmisiä, mm. siksi aikoinani valitsin siviilipalveluksen. Silti kunnioitan ja arvostan hyviä poliiseja ja sotilaita. On paljon arvostettavampaa olla maataan lojaalisti palveleva, ihmisenä eettisesti korkeatasoinen ja kurinalainen sotilas kuin pasifisti, joka ei ehkä tartu aseeseen, mutta kannattaa laittomuutta ja anarkiaa sekä voi rikkoa huoletta kaikkia kymmenen käskyn periaatteita. Sallittakoon tällainen tietoinen dialektinen asetelma, ääripäiden painotus, asian selkeyttämiseksi.


Mutta jatketaan demokratian ja diktatuurin vertailua. Demokratia, joka sekään ei ole ongelmaton - muut maalliset hallintojärjestelmät vain ovat vielä huonompia, eikä Kristuksen rauhanvaltakunta ole vielä perustettu - tarkoittaa kuitenkin sitä, että voit äänestää periaatteessa vapaasti, ja hallinto saa oikeutuksensa kansan enemmistöltä. Irakin tapauksessa ei voida puhua siitä, että nyt syöstään valtionpäämiestä vallasta. Saddam ei ole kansan valitsema valtionpäämies kuten vaikka Bush, vaan hän on anastanut valtansa verisessä kaappauksessa, ja tällainen mies käyttää uskontoa vain politiikkansa välineenä ja kiihottamaan toisia kansoja puolelleen "pyhään sotaan".

USA:ssa ei kiskota kynsiä irti toisinajattelijoilta tai ajeta miljoonia maanpakoon kuten Saddamin diktatuurissa, mistä kaikesta saamme kuulla paljon selvemmin, kun jokin muu kuin YLE on tekemässä aiheesta juttua. Saddam on jopa tapattanut omat vävynsä, kun nämä pakenivat maasta, mutta heidät saatiin houkuteltua takaisin. Minkähän takia he pakenivat? USA:sta ei tarvitse lähteä pakoon, vaan sinne paetaan toisin kuin on diktatuurimaiden laita. Ja tällaiset pikkuseikat kuin että Saddamin poika hakee henkivartijoineen yliopistolta sopivia naisia aina kun huvittaa ja käyttää vapaasti hyväkseen tai häärää johtamassaan olympiakomiteassa, jolla on oma kidutuskammio epäonnistuneita urheilijoita varten, nekö unohdetaan nopeasti tai katsotaan läpi sormien kulttuurisen suvaitsemisen kautta? Kaikki nämä kauhukammiot ja -skenaariot toivottavasti nostetaan esiin Irakin sodan tuhojen vastapainoksi, kun Saddamin hallinto kukistuu.

Milloin täkäläinen media on kirkunut, että ajatollahien Iranissa taas kivitettiin nainen kuoliaaksi aviorikoksen takia? Lähettääkö YLE vaikkapa toimittajaansa Leena Reikkoa tekemään tunnettuja tunnelmakuvauksiaan ja affektiivisia vuodatuksiaan niiden tuhansien ja miljoonien uhrien puolesta, jotka ovat aivan viime vuosina saaneet surmansa ja loukkaantuneet Afrikan, Etelä-Amerikan ja Aasian sodissa, kansanmurhissa ja selkkauksissa? Eivätkö hekin ansaitsisi sitä? Eikö heidän hyvinvointinsa ja henkensä ole samanarvoinen kuin niiden, jotka saavat surmansa kahinoissa, joissa toisena osapuolena on USA tai Israel? En todellakaan väheksy näiden maiden toimien johdosta surmansasaaneita ihmisiä tai heidän läheistensä hätää, peräänkuulutan vain substanssia sellaisille käsitteille kuin journalistinen etiikka, objektiivisuus, rehellisyys, totuus, tasapuolisuus...


Tunnustaako media, että sen toimittajilta ehkä evätään heidän akkreditointinsa (toimilupa) toimittajana monissa ei-demokraattisissa maissa, jos he kertovat mitään negatiivista maan oloista? Siksi esimerkiksi Israelia on helppo arvostella ihan sen omalla maaperällä, mutta monia naapureitaan ei. Koen, että tämä kristillinen vakaumukseni, vaikka ei joka suhteessa ole kovin esimerkillistä ollutkaan, kuitenkin kerrassaan pakottaa etsimään sitä, mikä pyrkii olemaan totuudellista ja oikeudenmukaista eri asioissa. Olen koettanut myös mieltää, että kaikki ei ole sitä miltä näyttää ja millaiseksi äkkipäätään väitetään. Siksi näin.

Pitää muistaa, että New Yorkin pommi-isku oli se, joka käynnisti USA:n nykyisen terrorismijahdin. Se jotenkin kuin tuosta vain unohdetaan ja pidetään vähäisenä "mitä nyt muutamasta tuhannessa amerikkalaissiviilistä" -tyyliin. Se kuulunee asiaan, ja toimittajat löysivät televisioon heti terroritoimen jälkeen pari Tampereen yliopiston silminnähden asenteellista dosenttia kommentoimaan asiaa vihjailevassa hengessä, eli että jenkithän saivat mitä ansaitsivat. Aika noloa, sanoisin. Aivopesu on onnistunut, ja välillä tuntuu, että Suomi on henkisesti yhä kuin Neuvostoliiton orjallinen vasallivaltio. Kuitenkin kun Saddam vaikka aloitti yli miljoona uhria vaatineen sotaretkensä Irania vastaan ja siviiliuhrejakin taatusti tuli, kun ammuskeltiin ohjuksilla silmittömästi naapurin pääkaupunkiin, niin moniko täkäläinen aktivisti mekasti marsseilla kyltit ojossa tai sai tipan linssiin, jos tällainen vähän vulgaari ilmaisutyyli tässä yhteydessä sallitaan?

USA:n eduksi on myös sanottava, että juuri se koettaa pitää maailmassa diktatuureja aisoissa. Jos kukaan ei sitä tee, niin sinäkään et ehkä ole turvassa. Et missään. Sitäkö tässä todella halutaan? Kun laitetaan aktivistit vähänkään ahtaalle tiukoin tivauksin, niin kunnon vastauksia ei niin vain enää löydy perimmäisiin kysymyksiin. Esimerkiksi siihen, minkä maan tai blokin maailmassa sitten pitäisi olla johtavana? Kiinanko? Kuulimme mediasta äskettäin, miten tässä kommunistisessa yksipuoluemaassa valitaan johtaja. Venäjänkö? Jonkin muun koalitionko kenties? Moniko aktivisti on oikeasti valmis tekemään vaihtokaupat? Ja EU ei ole yhtään parempi. Nytkin Ranska esiintyy rauhantekijänä, mutta on itse kärkkymässä yhtiöidensä tekemien sopimusten kautta Irakin öljyä, jonka porausoikeudet saattavatkin livahtaa anglosakseille, kun Saddamin hallinto kaatuu. Lisäksi Ranska on sekaantunut kahinoihin Länsi- Afrikan maissa lähettämällä joukkoja mutta kykenemättä silti estämään esim. Ruandan kansanmurhaa, jossa kuoli vajaa miljoona ihmistä.

Eli siksi en kovin haltioituneesti jaksa arvostaa kaikkea tässä nykyisessä rauhanliikkeessä, kun se on yksinkertaisesti niin puolueellinen, ja kärki on vain Yhdysvaltoja vastaan. Aina, joka tapauksessa ja varmuuden vuoksi. Paljon rauhantahtoisuuden puolesta ei puhu ainakaan se, että toiminta on jo johtanut yhteenottoihin poliisin kanssa, ja kivet ja polttopullot alkavat lennellä. Tätäkin olemme jo nähneet maailman turuilla ja toreilla. Lisäksi on säälittävää toiveajattelua lähteä vaatimaan myös USA:n riisumista aseista, kuten joku liikuttava aktivistineito taannoin televisiossa väläytti. Jos USA:lla ei vahvinta aseistusta ole, se on aina jollakin muulla, joka tuskin käyttää valtaansa yhtä vastuullisesti. Sinänsä toki sangen ikävää, että tämä maailma on tällainen. Mutta kysyn vain, ketä demokraattista ja ihmisoikeuksin varustettua maata USA uhkaa? Suomeako? Ainakaan minua ei haittaa pätkääkään, että USA on maailman voimakkain valtio, mutta hätä voi monellekin taholle tulla tuonnempana, jos se ei enää joskus sitä ole.

Nykyisessä rauhanaktivismissa on mitä ilmeisimmin kyse myös siitä, että sitä kautta monet ihmiset purkavat julkisesti pahaa oloaan, yksinäisyyttään, juurettomuuttaan ja elämän tarkoituksettomuutta. On edes jokin yhdistävä tekijä toisten kanssa ja niin edelleen. Hyvä niin, mutta lähtökohdan ja kohteen voisi valita paremminkin. Lisäksi on pelättävissä, että mukana on myös paljolti samaa väkeä, joka marssii milloin kannabiksen laillistamisen, milloin homoseksuaalien "ihmisoikeuksien" puolesta. Marssiminen vain on muodikasta ja asiaankuuluvaa, uudestaan löydetty sosiaalisen yhteyden muoto. Vaihteeksi sitten taas painellaan USA:ta vastaan, tekipä se mitä tahansa. Jos se sekaantuu johonkin, se on vain itsekkäiden öljyetujensa perässä, jos ei sekaannu, se on välinpitämätön ja antaa viattomien kärsiä. Silti ongelmia ja terveempää aktivismin aihetta olisi paljon lähempänäkin: Suomen päätösvalta ollaan viemässä yhä enemmän joka suhteessa EU:ssa, mistä tulisi olla erittäin huolissaan samoin kuin kidutaan kurjistuvien peruspalveluiden keskellä turvattomuuden, huumeiden ja alkoholismin enenevästi valtaamassa markkinajumalan johtamassa yhteiskunnassamme. Kuitenkin nämä asiat lienevät liian ahdistavia ja lähellä, jotta niiden vuoksi lähdettäisiin kaduille kulkueiksi. Maailmaa lienee helpompi parantaa tarpeeksi kaukaa, ei alkaen siivoamista omilta takapihoilta.

Rauhanasian ajaminen on periaatteena arvostettavaa ja sopii kristilliseen ajatteluun mainiosti, kunhan kylmät tosiasiat ja taustatekijät otetaan huomioon. Niitähän tässäkin koetetaan ruotia omalla vajavaisella tavallaan. Jeesus itse oli rauhan mies, kuten lähimmät seuraajansakin. Hän ei tappanut tai kehottanut muitakaan tekemään niin, Hänet tapettiin kuten apostolitkin yhtä lukuun ottamatta. Eräskin "grillattiin" metallihärän sisällä ja toinen nyljettiin kuoliaaksi. Mikä oli heidän "rikoksensa"? He julistivat rauhan sanomaa, maailman parasta sanomaa eläen sen käytännössäkin todeksi. Siksi kristinuskoa ei saa millään puolustamaan halua sotia, tappaa ja tuhota. Raamattu mainitsee erään aivan toisen henkilön olevan tällaisen takana. Siinähän se perimmäisin maailman ongelma onkin: on tosiaankin olemassa persoonallinen paha, joka saa aina uudestaan villiinnytettyä ihmiset kastelemaan kätensä vereen, vaikka he kuinka näkisivät toimiensa tuhoisuuden. Näin se jokaisessa sisimmässä oleva kipinä tahtoa hyvää ja rauhaa ei oikein tahdo päästä toteutumaan.

Kuitenkin niin kauan kuin nykyinen maailmanaika on olemassa, eikä luomakuntaa ole vielä uudistettu ja puhdistettu synnin vallasta (eikit, siis ei-uskovat, eivät tietenkään näille hengellisille näkökulmille paljon arvoa anna, mutta sanon kuitenkin) tarvitaan ehdottomasti esivaltaa ja järjestystä, koska muuten vain rikolliset mellastavat. Jossitella aina voi, mutta koska kaikki eivät sitoudu syystä tai toisesta hyvään lähimmäisyyteen, pahuus ja rikollisuus tarvitsee myös pelotteen pysyä aisoissa. Siksi Jeesus ja apostolit eivät alkaneet ehdottaa tapaamilleen sotilaille alanvaihtoa, nämä kun tavallaan vastasivat myös yhteiskuntansa poliisitoimesta. Jopa jo nykyään niin parjatuissa ja kauhistelluissa Vanhan testamentin kovasanaisissa laeissa ja rangaistuksissa oli kuitenkin pyrkimys laillisuuden ja yhteiskuntarauhan säilyttämiseen, ei itsetarkoitukselliseen raakuuteen ja julmuuteen. Ja rikolliset ne vasta raakoja ja julmia ovat, jos niikseen tulee. Mutta siis: jos toimit lain mukaan, sait hoitaa asioitasi, viljellä, käydä kauppaa ja elää sukusi keskellä rauhassa. Kuitenkin niin monesti Raamatusta poimitaan vain tarkoitushakuisesti tietyt palat, jolloin asia vääristyy ja kääntyy ylösalaisin. Siis niinsanotusti luetaan sitä kuin piru.

Niin ei pitäisi kenenkään tehdä, vaikka yhdessäkin keskusteluohjelmassa nostettiin Jeesuksen sanomana lause "jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan?". Tämän vihjailtiin muka kuvaavan sitä, että myös Kristuksen voi katsoa tukevan sotimista! Kuitenkin tekstiyhteydestä ja muusta Uuden testamentin opetuksesta ja esimerkistä voi kirkkaasti käsittää, että tässä puhutaan uskovien oikeudesta kokea saavansa olla Jumalan yhteydessä, armossa ja turvassa, vaikka syytöksiä koetaankin. Sanankohta on siis osa vanhurskauttamisen teologian luentoa! Mutta näin sitä suorastaan pahoinpidellään Raamattua. Ei Henki näin opeta Sanaa käyttämään, mutta tällaista se on, kun tämä maailma ei tunne Häntä. Ja muuten pikkupieni sivuhuomio: minun Raamatussani mainitun kohdan päästää ilmoille apostoli Paavali (Room. 8:31).

Ongelmallista on myös, että Vanha ja Uusi testamentti monesti sotketaan keskenään iloiseksi sekamelskaksi, vaikka Jeesus itsekin sanoi, että laki ja profeetat olivat Johannekseen asti ja nyt julistetaan Jumalan valtakuntaa (Luuk. 16:16). Itse asiassa mitään Vt:n julistusta tai lakia ei pitäisi ottaa moraalisen tai käytännön elämän ohjenuoraksi, jos Ut ei sitä erikseen tue tai vahvista. Ehkä äkkiseltään radikaali ajatus, mutta näin se kuitenkin tarkemmin ajatellen on. Toiselle linjalle lähdettäessä joudutaan päin persikkapuuta. Niinkin lähellä kuin 1800-luvulla Pohjoismaidenkin lainkäytössä rikollisia kohdeltiin Vt:n periaatteiden mukaisesti. Kristillisen opetuksen mukainen armeliaisuus ja ihmisten inhimillinen kohtelu keksittiin laajemmin yhteiskunnallisissa piireissä vasta viime vuosisadalla, vaikka rikollisten paapomiseen ja yliymmärtämiseen ei pidäkään lähteä, ei varsinkaan uhrien kustannuksella.

Yksi seikka, millä silti voidaan tässä maailmassa hyvässä mielessäkin pitää aisoissa ikävyyksiä on yhteinen sitoutuminen tiettyihin yleisinhimillisiin periaatteisiin ja kansainvälisiin sopimuksiin. Edellisiä löytyy hienosti sorvattuina esim. YK:n peruskirjasta. Kasvavan sukupolven kohdalla kyse on siitä, että se pitäisi perehdyttää hyvän sään aikana, kun ihminen on vastaanottavaisimmillaan, humaaniin ja empaattiseen lähimmäiskäsitykseen. Minun mielestäni ihan kaikista paras vaihtoehto, johon ei tosin voi ketään pakottaa, olisi itse kunkin henkilökohtainen suhde Jumalan lähettämään Vapahtajaan.
Mutta on outoa, että maallistuminen on edennyt kristillisissä kirkkokunnissa niin pitkälle, ettei tällaisia seikkoja juuri mainita niiden piirissä. Mitä tekee kristillisyydellä, jossa ei enää ole kristillisyyttä? Se on yksinkertaisesti kuin maitokahvi ilman maitoa taikka kahviakaan. Esimerkiksi monet hartaat ja ihmisinä ihan kunnolliset islaminuskoiset halveksuvat rappeutuneena pitämäänsä kristillistaustaista kulttuuria, joka on hylännyt suuren oppi-isänsä jalot arvot ja ryyppää, huoraa, nauttii estottomasti moraalia rapauttavasta roskaviihteestä, ei opeta lapsiaan kunnioittamaan vanhempiaan, ja sitä rataa. Niin, tiedättekö mitä? Nämä ihmiset ovat tässä suhteessa kyllä kokolailla oikeassa!

Vaikka en kannata Irakin sotaa, mikä nyt erikseen ja selvästi vielä todettakoon, niin kun siihen on nyt kuitenkin menty, toivon todella, että tuloksena on myös jotakin hyvää, joka muuttaa alueen jo pitkään lukossa ollutta tilannetta suotuisaan suuntaan. Kristittynä toivon ja rukoilen, että paitsi jälleenrakennus ja ihmisoikeuksien nostaminen arvoonsa, tietenkin myös aito ja rakastava evankeliumi saa jalansijaa. Sydämestäni soisin myös avaimen löytymistä juutalaisten ja palestiinalaisten konfliktiin. Jälkimmäiset ovat surullisesti ikään kuin jääneet jalkoihin monien Israelin ja sen naapurimaiden puolin ja toisin provosoitujen selkkausten myötä.

Kysymys esimerkiksi Jordan-joen Länsirannan alueesta on sikäli vaikea, että vaikka Israel miehittää sitä nyt, kun sen alun perin piti kuulua itsenäiselle Palestiinan valtiolle, niin aluksi alueen valtasi naapurimaa Jordania. Tämä tapahtui heti Israelin itsenäistyttyä 1948 ja naapureidensa hylättyä YK:n ehdotuksen maan jakamisesta juutalaisten ja arabien kesken. Media ei paljon valota tätä puolta, mutta näin se vain on. Myös kaikki kynnelle kykenevät haluavat sanoa jotakin Jerusalemin asemasta, johon kulminoituu monen monituista uskonnollista ja geopoliittista asiaa, eli tässä Raamattu on tapansa mukaan jälleen neulanterävästi oikeassa.


Lopuksi ehdotuksiani kestävän ja oikeudenmukaisen rauhan saamiseksi Lähi-itään:


-osapuolten on tunnustettava toisensa; esim. siitä ei tulee mitään, jos palestiinalaisille opetetaan jo peruskoulussa, että Israelin valtion kohdalla kartassa ei ole yhtään mitään

-myöskään sellaisia uskontulkintoja ei voida missään tapauksessa hyväksyä, että on suuri uskonsankari ja marttyyri viedessään mennessään itsensä räjäyttämällä mahdollisimman monta juutalaista, keitä tahansa; terrori-iskujen on loputtava, se on selviö, ja tarvitaan toimintakykyinen ja -haluinen hallinto, joka voi tukahduttaa ne alkuunsa

-alueen kansojen lukutaitoa on nopeasti parannettava ja uutisointia monipuolistettava; jos lukutaidottomia on jopa puolet väestä, ei ole ihme, että käsitykset ovat lievästi yksioikoisia eivätkä pääse terveesti tuulettumaan

-tähän liittyen alueella olisi käynnistettävä laajamittainen demokratisoitumiskehitys, jonka puitteissa tunteet ja tavoitteet voisivat saada ukkosenjohdattimensa kansanvaltaisen vaikuttamisen ja demokraattisen koneiston kautta - totuus kun on, että demokratiat eivät käytännössä koskaan ratkaise keskinäisiä välejään asein

-EU:n on maailman muiden valtakeskittymien kanssa taattava Israelin turvallisuus; historian opetukset varmasti pelottavat juutalaisia monin tavoin, eikä syyttä

-Jerusalemin kysymys on ratkaistava; se tulee aina olemaan merkittävä kaupunki sekä kristinuskon että islamin kannalta, mutta sen on ehdottomasti saatava olla myös juutalaisten oma hengellinen keskus kaikessa siinä merkityksessä kuin menneisyys oikeuttaa

-on selvitettävä miten realistiselta pohjalta saataisiin aikaan palestiinalaisille oma, Israelin kanssa hedelmällistä yhteistyötä tekevä valtio tai itsehallintoalue, jolla on toimivat parlamentaariset, korruptiovapaat hallintoelimet, mikäli suoranainen liittovaltiotyyppinen yhteistoiminta ei ole (vielä?) mahdollinen; tässä vaadittaisiin suurta panosta ja vastuuta myös Israelin naapureilta

-Israelin on lopetettava aiheeton miehitys sekä palestiinalaisten nöyryyttäminen ja infrastruktuurin tuhoaminen; itsetarkoituksellisilla kovilla otteilla ja "silmä silmästä" - periaatteella varmistetaan vain vihan siementen taattu kasvaminen

-on tunnustettava tietyt kulttuuriset sopeutumisongelmat puolin ja toisin; vastakkainasettelu uskontojen välillä on torjuttava, niin että jokainen saa uskoa mihin haluaa ja omansa puolesta saa puhua ja debatoidakin, mutta rauhanomaisesti vailla väkivaltaa, yksilön vapaata tahtoa ja valintaa kunnioittaen; ja eivät uskonnot suoraan ole syypäitä ongelmiin (ateistiset järjestelmät muuten ne vallalle päästyään vasta ovatkin tehneet tuhoa!); ihmisen oma sisäinen taipumus kielteisiin ratkaisuihin on perusongelma

-tärkeimpänä pontimena on oltava halu uudistumiseen ja eteenpäinmenoon sekä anteeksiantaminen; uuden rakentaminen ja yhteen hiileen puhaltaminen on välttämätöntä, loputon vihan ja koston kierre ei muuten jätä milloinkaan rauhaan - ajateltakoon, kuinka ihana olisikaan rauhantila loppujen lopuksi kaikinpuoliselle hyvinvoinnille ja kehitykselle!
 

Takaisin listaan

 

 Takaisin