Interview

Translation

Al-Duran tapaus

Tom Gross HonestReportingin haastateltavana – helmikuu 2008

Muhammed al-Duran tapaus sai alkunsa syyskuussa 2000, ja monien mukaan se oli itse asiassa alkusysäys vuosia kestäneelle palestiinalaisten toiselle intifadalle.

Pikku poikaa oli oletettavasti ammuttu ja France 2, ranskalainen valtion omistama TV-kanava, sai haltuunsa filmin, jonka se näytti itse ja sen lisäksi antoi siitä kopiot kilpailijoilleen, esim. CNN:lle ja BBC:lle, mikä on erittäin epätavallista. France 2:n kirjeenvaihtaja Charles Enderlin sanoi ensiksikin, että poika kuoli, ja toiseksi, että Israel tappoi pojan. Myöhemmin kävi ilmi, ettei Charles Enderlin edes ollut Gazassa tuona päivänä vaan Ramallahissa, ja palestiinalainen vapaa kuvaaja oli antanut filmin Charles Enderlinille. 

Lähes välittömästi heräsi kysymys, kuka oikeastaan ampui pojan. Myöhemmin alettiin epäillä, oliko poikaa ammuttu lainkaan. Israelilaissotilaita ei ollut sillä suunnalla, mistä luodit näyttivät tulevan. Kuinka israelilaissotilaat olisivat voineet ampua pojan, kun he eivät olleet tulilinjalla, kysyttiin. 

Eikä ole selvää, oliko poikaa ammuttu lainkaan. Kävi pian ilmi, että tuona päivänä palestiinalaiset näyttelivät paljon kameroiden edessä. Tiedämme sen, sillä Reuters kuvasi monia näistä näytöksistä: esim. palestiinalaisia kannettiin Punaisen puolikuun ambulansseihin ilmeisen vakavasti loukkaantuneina ja muutamaa minuuttia myöhemmin he tulivat ulos ambulanssista nauraen. Tiedetään siis, että tuona päivänä Netsarimin risteyksessä lavastettiin tilanteita. France 2:n filmi ei ollut ollenkaan vakuuttava. 

Pariisissa on meneillä oikeudenkäynti, joka toivottavasti päättyy pian. 

Viimeisimmässä kuulemisessa marraskuussa France 2:n oli määrä luovuttaa alkuperäinen, leikkaamaton ”al-Dura”-filmi, jonka he olivat aiemmin sanoneet olevan 27 minuuttia pitkä. Mutta kun Enderlin saapui oikeuteen, hän luovutti ainoastaan 18-minuuttisen filmin, siis kolmasosa puuttui. Tuomari oli hyvin hämmästynyt. Enderlin mutisi jotain filmin kadottamisesta, mikä vaikutti varsin epäilyttävältä. Ja siinä osassa filmiä, jonka hän näytti, al-Dura näyttää liikuttavan kättään ja avaa silmänsä sen jälkeen, kun hänet on ”ammuttu kuoliaaksi”. 

Al-Durasta on tullut intifadan ja yleisemminkin Israel-vastaisuuden symboli. Esimerkiksi Osama bin Laden viittasi al-Duraan videollaan syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen; Daniel Pearlin tappajat näyttivät al-Duran kuvaa videolla, jolla he mestasivat Pearlin; muslimimaailmassa on nimetty mm. katuja, aukioita ja oppilaitoksia al-Duran mukaan. 

Al-Duran tapaus koskettaa nykyaikaisen uutisoinnin ydinkysymyksiä. 

Tilanne on se, että vapaat valokuvaajat ja kameramiehet, jotka ovat usein puolueellisia, kuvaavat paikallista selkkausta, muokkaavat filmiä ja lähettävät sen sitten jollekin kansainväliselle asemalle, kuten France 2:lle. Koska paine ympärivuorokautiseen televisiointiin on kova, France 2 ja muut kanavat lähettävät filmin ennen kuin kukaan on tutkinut sen aitoutta. 

Hizbollahin ja Israelin välisessä sodassa kesällä 2006 osa Reutersin ja Associated Pressin kuvista Libanonista oli väärennettyjä ja Reuters erotti joitakin paikallisia shiialaisia libanonilaisia kuvaajiaan. 

Oli kuitenkin jo liian myöhäistä. Siihen mennessä, kun Reuters oli tehnyt riippumattoman tutkimuksen ja saanut selville, että sen paikalliset libanonilaiset toimittajat olivat huijanneet sitä, kuvat olivat jo levinneet ympäri maailmaa tuhansissa pienissä ja suurissa julkaisuissa. 

Takaisin al-Duran tapaukseen. Voidaan oikeastaan sanoa sen sytyttäneen intifadan, sillä ellei tätä kiihottavaa filmiä olisi näytetty kerta toisensa jälkeen, intifada olisi saattanut jäädä paikalliseksi, muutaman päivän kestäneeksi levottomuudeksi, jolloin uhreja olisi ollut paljon vähemmän. 

Näin ei kuitenkaan käynyt, vaan filmi kiihotti kansaa, mihin palestiinalaishallinto ilmeisesti pyrkikin esittämällä filmiä jatkuvasti TV:ssä. Muutama viikko myöhemmin väkijoukko hyökkäsi kahden israelilaisen reservisotilaan kimppuun Ramallahissa ja lynkkasi heidän huutaen al-Duran nimeä. Ehkä muistatkin sen palestiinalaisen, joka näytti verisiä käsiään ikkunasta. Intifada riistäytyi pian käsistä. 

Tavallaan France 2:lla voi siis myös olla verta käsissään, sillä ehkä intifada ei olisi koskaan alkanut, jos he eivät olisi toistuvasti esittäneet videota, jolla al-Dura-niminen poika kuolee, videota, joka saattaa hyvinkin olla väärennetty. 

Israelin ja palestiinalaisten välinen konflikti on nyt pahempi kuin ennen al-Duran tapausta. On vastuutonta näyttää tällaisia kuvia varmistamatta niiden aitoutta. Oikeudenkäynti on tähän mennessä osoittanut, että videon aitous on vähintäänkin kyseenalainen. 

Toiset menevät vielä minua pitemmälle ja väittävät olevansa varmoja, että kuvat on lavastettu. Olen katsonut kuvia, tutkinut tapausta huolellisesti; tosin en ole oikeusasiantuntija enkä työskentele lakimiehenä. Nähdäkseni filmin aitous on kuitenkin hyvin kyseenalainen, ja vaikka poika olisi kuollutkin, ei ole ollenkaan varmaa, että Israel oli syyllinen hänen kuolemaansa. 

Siis kun France 2 kertoi maailmalle Israelin murhanneen avuttoman lapsen ja luovutti kansainvälisille televisiokanaville väitettä tukevan filmin, vaikkei syytös pitänyt paikkansa, kyse on kiihotuksesta. 

Al-Duran tapauksen jälkeisinä vuosina Ranskassa on ollut Lähi-idän levottomuuksiin liittyviä hyökkäyksiä – Ilan Halimi ja muita ranskanjuutalaisia on murhattu. France 2:n filmi on saattanut aikaansaada tämän vihan ilmapiirin. 

Israelin hallitus on reagoinut al-Duran tapaukseen hyvin hitaasti. Tämän tapauksen huolellinen tutkiminen on jäänyt HonestReportingin ja muiden itsenäisten järjestöjen tehtäväksi. Mielestäni Israelin hallituksella on kestänyt kauan ymmärtää, kuinka tärkeitä tiedotusvälineet ovat nykyajan diplomatiassa ja konflikteissa. 

Israelilaispoliitikoilla kuten Moshe Dayanilla on ollut tapana sanoa, ettei Israelilla ole ulkopolitiikkaa; sillä on vain puolustus- tai turvallisuuspolitiikka. Shimon Peres sanoi vuoden 1993 Oslon sopimuksen aikoihin ollessaan Israelin ulkoministeri, että jos politiikka on hyvä, suhdetoimintaa ei tarvita, ja jos politiikka on huono, suhdetoiminnasta ei ole apua. 

Pelkäänpä, ettei tämä pidä paikkansa – PR-kentällä on lähes yhdentekevää, onko Israelin politiikka hyvä vai huono. Jos Israelin arvostelijat haluavat hyökätä, he hyökkäävät. 

Jokaisen maan maailmassa on oltava tietoinen suhdetoiminnasta tauottomassa uutisvirrassa. Uskon Israelin jääneen PR:ssä kauas jälkeen muista maista ja jopa Hamasin ja Hizbollahin kaltaisista aseellisista järjestöistä.