EYE ON THE MEDIA,
By BRET STEPHENS

Valheita, valheita

Jerusalem Post,  26. joulukuuta 2002

"Jokainen sana, jonka hän sanoo, on valetta - myös 'ja', 'mutta' ja 'jos'". Tämä Mary McCarthyn lausuma Lillian Hellmannista sopii myös Saeb Erekatiin. Kaikista palestiinalaisista tämä 46-vuotias jerikolaispäällikkö ja palestiinalaishallinnon pääneuvottelija on siteeratuin englanninkielisessä lehdistössä (11 382 sitaattia vuodesta 1988 - kontrastina voi mainita, että Hanan Ashrawia siteerattiin 8 062 ja Sari Nusseibehia vähemmän kuin 2000 kertaa).

Muuten yleensä kovaksikeitetyt toimittajat kohtelevat Erekatia silkkihansikkain: Wall Street Journalin henkilökuva vuodelta 1998 vaikuttaa muistiolta aiheesta, miksi hänen tulisi olla Arafatin seuraaja. Kaikki merkittävät televisioyhtiöt haastattelevat häntä jatkuvasti. Se, että hän oli pääosassa valheellisen tiedon levittämisessä Jenin keksitystä joukkomurhasta heitellen lukuja 500 palestiinalaisesta kuolleesta ikään kuin kiistämättömänä tosiseikkana, ei ole huomattavasti vaikuttanut hänen luotettavuuteensa länsimaisten medioiden tiedonlähteenä. Erityisesti huomattavaa tämä on New York Times –lehdessä, joka julkaisi Erekatin artikkelin viime viikolla otsikolla "Saving the Two-State Solution" ("Kahden valtion ratkaisua pelastamassa").

Tajutakseen kuinka epätavallista tällainen on – ei kenen tahansa tekstiä julkaista Times -lehdessä - asiaa voi verrata Colombian yliopiston vierailevan professorin ja johtavan ihmisoikeustutkijan Anne Bayfetskyn tapaukseen. Toukokuussa Times julkaisi Bayfetskyn artikkelin "Ending Bias in the Human Rights System" ("Ihmisoikeusjärjestelmän vinoutuman korjaaminen") Tarttuen uuden YK:n ihmisoikeuskomissaarin nimitykseen artikkeli vaati sopimusjärjestelmän ja kansainvälisten ihmisoikeuslakien byrokraattisten mekanismien uudistamista.

"YK:n ihmisoikeuskomissaarin täytyy aina olla kykenevä kestämään jäsenmaiden poliittinen painostus voidakseen soveltaa ihmisoikeusnormeja äärimmäisen harkitsevasti", hän kirjoittaa. "Onnistuakseen ihmisoikeuskomissaarin täytyy seurata universaaleja periaatteita ja kuitenkin perustaa työnsä yksittäisen ihmisen oikeuksiin." Varsin varovainen kirjoitus oli käynyt läpi paljon useampia vaiheita kuin päälle päin olisi näyttänyt. Bayfetskyn mukaan artikkelista tehtiin kuusi luonnosta, sitten vielä neljä lisää pienemmin muutoksin ja korjauksin, sitten seitsemän uutta luonnosta toimittajilta ja lopulta kuusi tuntia editointia puhelimessa.

Miksi? Ei ollut kyse proosatyylistä. Timesin toimittajat vetosivat periaatteelliseen tarpeseen "kohdata YK:n sisäinen ammattimaisuuden ja läpinäkyvyyden vastustus" sekä siihen tosiseikkaan, että ihmisoikeusrikkojajäsenet kuten Libya "suuntaavat YK -rahoitusta mieluummin Israelin kritisointiin, jottei huomio suuntaudu liikaa niihin itseensä". Times halusi myös asiaa selitettävän siten, että Israel on "sekä poliittisesti loukkaava monille jäsenmaille että hyvin heikko YK:ssa" – väite, jota Bayfetsky kieltäytyi allekirjoittamasta. Artikkelin painettu versio oli niin laimennettu ja editointityö niin sensuroiva, että Bayfetsky vei tarinan julkisuuteen Justice –lehdessä, jota julkaisee juutalaisten lakimiesten ja asianajajien kansainvälinen yhdistys.

Ensi silmäyksellä on selvää, että Erekatin juttua ei ole alistettu samankaltaiselle käsittelylle. Hänen artikkelinsa alkaa valheella – "palestiinalaiset ovat sitoutuneet kahden tasavertaisen kansan ja kahden valtion ratkaisuun" – ja päättyy verhottuun uhkaukseen – "jos kansainvälinen yhteisö ja Israelin kansa hukkaa nämä mahdollisuutensa, ne saavat syyttää vain itseään seurauksista, jotka kaikki joudumme kärsimään." Välissä on ankka toisensa perään. Kuitenkaan yksikään niistä ei näytä innoittaneen mihinkään sellaista tarkastusta muistuttavaankaan, minkä Bayefetskyn piti läpikäydä vain laitettuaan faktoja paperille.

Aloittakaamme ensimmäiseltä riviltä: "Palestiinalaiset ovat sitoutuneet kahden tasavertaisen kansan ja kahden valtion ratkaisuun." Alkuun meidän täytyy heti sulkea pois huomattava osa palestiinalaismielipiteestä – palestiinalaisten mielipidekyselyjen mukaan 40-50% palestiinalaisista hylkää väitteen suoralta kädeltä. Mutta jos sallitaan Erekatille julkilausuma, täytyy silti kysyä, kuinka se sopii yhteen sen kanssa, että Arafat absoluuttisesti kieltäytyy tunnustamasta Israelia juutalaisvaltioksi? Tai sen kanssa, että hän kutsuu Israelin arabeja liittymään intifadaan: "Kyllä, me piirrämme yhä verellä yhden kansan yhteisen kotimaan." Tämä ei kuullosta kahden tasavertaisen kansan tasavertaiselta valtiolta.

Entä toisella rivillä: "Kuitenkin Israelin tyydyttymätön ruokahalu rakentaa lisää siirtokuntia miehitetyille alueille tekee kahden valtion ratkaisun mahdottomaksi ja turhaksi jokaisen yrityksen ratkaista tämä konflikti rauhanomaisesti." Järkevät ihmiset saattavat olla montaa mieltä siirtokuntien rakentamisen oikeutuksesta ja viisaudesta, henkilökohtaisesti mielipiteeni asiasta ovat ristiriitaiset. Mutta on syytä hylätä se ajatus, että siirtokuntien olemassaolo yksinkertaisesti pakottaa palestiinalaiset väkivaltaan ikään kuin he olisivat kykenemättömiä kypsään moraaliseen asennoitumiseen, tai että ainoastaan täydellinen alistuminen palestiinalaisten vaatimuksiin voi mahdollistaa rauhan ja kahden valtion ratkaisun. Myös polttavan ongelman – terrorismin – Erekat ohittaa täysin artikkelissaan, joka käsittelee näennäisesti kahden valtion ratkaisun "pelastamista".

Lukiessamme eteenpäin saamme tietää, että siirtokuntalaisten lukumäärä on nyt 400 000 mukaan lukien Itä-Jerusalemin asukkaat, että Sharon on rakentanut 60 uutta siirtokuntaa virkaanastumisensa jälkeen, että siirtokunnat kontrolloivat nyt 42% länsirannasta, jos ei oteta lukuun palestiinalaista Itä-Jerusalemia. Erekat väittää joidenkin näistä luvuista olevan peräisin israelilaisita järjestöiltä kuten Peace Now (Rauha nyt –järjestö). Kuitenkin tämä on hyvin tarkoituksenhakuinen tekniikka, vähän kuin Kanadan ulkoministerin moitteet George Bushille Anthony Lewisin siteeraamisesta Amerikan asioiden korkeimpana auktoriteettina.

Parempi lähde on esimerkiksi Times itse, jonka oma raportti kertoo 200 000 siirtokuntalaisesta lukuunottamatta asukkaita Itä-Jerusalemissa ja Jerusalemin lähiöissä – eli niitä asukkaita, joiden oleminen palestiinalaisalueilla voisi jollakin ymmärrettävällä tavalla olla esteenä Palestiinan valtion syntymiselle. Kaksinkertaistaessaan siirtokuntalaisten määrän Erekat ulottaa palestiinalaisten vaatimukset koskemaan ei ainoastaan sellaisia siirtokuntia kuin Itamar ja Netzarim, vaan myös Jerusalemiin kuuluvia lähiöitä kuten French Hill. Huomaako kukaan?

Väite että 60 uutta siirtokuntaa olisi rakennettu Sharonin virkaanastumisen jälkeen on myöskin seurausta tämänkaltaisesta tilastojen manipuloinnista. Onko näillä siirtokunnilla nimiä? Katuja? Kauppoja? Kouluja? Vaikka siirtokuntaliikkeen sinnikkyyttä uusien etuvartioasemien rakentamiseen ja kasvattamiseen ei käy kiistäminen ja vaikka joidenkin näiden etuvartioasemien laillisuus on kyseenalainen (Sharonin hallitus on purkanut kaksi tusinaa tällaista laitonta asemaa), on silti varsin epätarkkaa kutsua muutamia tyhjillään olevia siirrettäviä asumuksia Arieliin ja Itamariin johtavan tien varressa "siirtokunnaksi".

Erekat väittää, että siirtokunnat "kontrolloivat" 42% Länsirannasta. Todellisuudessa siirtokunnat muodostavat n. 5% Länsirannan pinta-alasta. Mistä loput 37% tulevat? Erekat kirjoittaa palestiinalaisten maista, jotka on anastettu ohikulkuteitä, turvavyöhykkeitä, turva-aitoja yms varten, joista luku ilmeisesti on saatu kokoon. Mutta hetkinen. Mistä syystä siirtokunnat tarvitsevat turvavyöhykkeitä, tarkastuspisteitä ja ohikulkuteitä?

Erekatin logiikka muistuttaa mieleeni Abba Ebanin jutun "lapsesta, joka tapettuaan vanhempansa vaatii sääliä, kun on orpo." Jos palestiinalaiset ovat menettäneet maata turvavyöhykkeisiin ja ohikulkuteihin, eikö sillä ole jotakin tekemistä sen kanssa että palestiinalaiset hyökkäilevät siirtokuntiin ja teillä ajavien kimppuun? Lukija saattaa hyvin yhtyä Erekatin laskemaan 42 % pinta-alaan mieluummin kuin omaan käsitykseeni 5%. Mutta juutalaisia ei voi syyttää näiden lukujen erotuksesta.

Paljolti sama koskee Erekatin pohdintoja turva-aidasta. "Israelin ns. turva-aita, joka on joiltain osin jopa n. 8 metrin korkuinen, piikkilangalla päällystetty ja vartiotornein varustettu, on tehty paljon enemmän palestiinalaisten maiden anastamiseksi kuin turvallisuutta varten...Monille on tullut selväksi, että herra Sharonin ja monien muiden aikomuksissa on luoda palestiinalaisille getto'valtio'."

Kolme asiaa pitäisi ottaa huomioon tässä. Ensiksikin, jos on olemassa 8-metrinen aita erottamassa Netanyaa Tulkarmista tai minun omaa asuntoaluettani Ramallahista, haluaisin myös nähdä sen. Muutoin se on jälleen yksi asia, jonka olemassaolon Erekat uskottelee. Toiseksi, jos israelilaiset vasemmistosta oikeistoon kokevat, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin rakentaa turva-aita, se johtuu siitä, että Palestiinan itsehallinto on tehnyt selväksi haluttomuutensa neuvotella tai pyrkiä toimimaan terrorismin kuriin saamiseksi.

Kolmanneksi, israelilaisten, jotka odottavat, että turva-aita ratkaisisi heidän ongelmansa, on parasta valmistautua seuraavaan vaiheeseen propagandasodassa, jonka mukaan palestiinalaiset ovat muuttuneet "miehityksestä" "gettoon suljetuiksi". Tästä voisi kirjoittaa loputtomasti, mutta käykämme asia läpi lyhyesti.

Erekat sanoo, että siirtokuntalaiset ryöstävät palestiinalaisten vesivarat. Kuitenkin lähes kaikki siirtokunnat on Israelin vedenjakeluverkostoon eivätkä niin ollen käytä paikallisia lähteitä. Erekat sanoo, että Israelin siirtokunnat rikkovat kansainvälistä lakia. Lue Genovan sopimuksen 49 artikla niin huomaat, ettei näin ole. Erekat sanoo, että Israel aikoo jättää palestiinalaisille vain merkityksettömän oikeuden olla Jerusalemissa. Kuitenkin Camp Davidissa heille tarjottiin suurinta osaa Itä-Jerusalemista, mutta he hylkäsivät tarjouksen.

Erekat kehottaa israelilaisia valitsemaan hallituksen, joka on "sitoutunut evakuoimaan siirtokunnat" "kaivaakseen maan palestiinalaisten ääriainesten toiminnalta ja saadakseen viimeisen kahden vuoden kauhut loppumaan." Kuitenkin juuri näin Israel teki vuoden 1999 vaaleissa saadakseen menneiden kahden vuoden kauhut loppumaan.

Hitler – vai oliko se Stalin? – sanoi että ihmiset uskovat mieluummin yhden suuren valheen kuin monta pientä. Erekat todistaa hänen olleen väärässä. Valehtele koko ajan, valehtele häpeämättä, valehtele tarpeettomastikin, valehtele pienissä ja suurissa asioissa, valehtele menneisyydestä ja tulevaisuudesta, valehtele valheista, valehtele kaikki "ja"-, "mutta"- ja "jos"-sanatkin ja lopulta valheisiisi aletaan uskoa. Tietenkin auttaa, jos valheesi painetaan New York Timesissa.

SUURKIITOKSET         (Jerusalem Post, perjantai, 3. tammikuuta 2003)

Suurkiitokset JPostille ja Bret Stephensille hänen Eye on the Media -kolumneistaan ja "Valehtelija, valehtelija" -kirjoituksestaan (27.12.), jotka käsittelivät erittäin tärkeää aihetta, palestiinalaisten ammattimaisia propagandavalheita. Nämä valheet ja Saeb Erekatin kaltaiset valehtelijat vähentävät yhteisymmärrykseen pääsemisen mahdollisuuksia.

Siitä päätellen, mitä vahinkoa nämä propagandavalheet aiheuttavat Israelille, niiden ei pitäisi huolestuttaa meitä yhtään vähempää kuin sotilaalliset uhat ja terrorismi. Tästä syystä me asiasta huolestuneet israelilaiset vapaaehtoiset perustimme Take-A-Penin maailmalla olevien - lähinnä eurooppalaisten kristittyjen ja juutalaisten - kirjeystäviemme kanssa helpottamaan Israelin-vastaisuuteen reagoimista yleisönosastokirjoituksin. Kahdessa vuodessa meistä on tullut 9-kielinen aktiivinen internetsivusto, mutta seuratessamme maailman tiedotusvälineitä,
me tunnemme vieläkin usein olevamme sijaiskärsijöitä.

Kun toimittajat, joilla on sellainen valtava tietomäärä ja erittelykyky kuin Bret Stephensillä, ottavat osaa taisteluun Palestiinan valheiden valtakuntaa vastaan, asiat tulevat paranemaan.

E.M.

Haifa

puheenjohtaja, Take-a-Pen